Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunnan vuosijuhla Valamossa 17.5.2009
Juhlapuhe: Igumenia Marina
YHTEISÖLLISYYTTÄ MAAILMASSA JA LUOSTARISSA
MITÄ ON YHTEISÖLLISYYS
Toisten ihmisten on helppo elää yhdessä toisten kanssa. Ystävät ja ympäristö ympärillämme antavat vaikutteita. Toisille kaikki on helppoa, mutta eräille joutuminen yhteen ventovieraiden kanssa ja vieläpä ottamaan osaa heidän elämäntilanteeseensa ja vaikeuksiinsa, on mahdoton asia. Halutaan olla yksin, ihan erakkona.
Yhteisöllisyys voisi alkaa ihan pienistä asioista, tervehtimisestä, hymyilemisestä vaikkapa vain kaupassa kirjastossa rappukäytävässä. Menemme hissiin ja tuskin monikaan tervehtii jo siellä olevaa. Päin vastoin painaudumme ihan seinää vasten, ettei vain tarvitsisi toista huomioida. Olin muutama kuukausi sitten Japanissa muutaman päivän matkalla. Siellä tuli vastaan todella huomioivaa yhteisöllisyyttä. Hississä kumarrettiin syvään ja hymyiltiin. Tuntui ihan sydäntä lämmittävän. Elämä tuntui ihan kevyeltä.
Kaikkeen yhteisöllisyyteen kuuluu myös negatiivisia asioita Eristäydytään , ei haluta, että kukaan sotkeutuu asioihimme. Perheissä, yhteisissä tapahtumissa, kerhoissa erilaisissa piireissä vastaan tulee ikäviä asioita, joutuu olemaan eri mieltä. Mutta jos aikoo pysyä yhteisössä mukana, on siihen kuulumisessa nähtävä vaivaa ja yritettävä olla yhtä.
Maaseudulla on totuttu toimimaan paljon yhdessä. Tehdään talkootyötä pelloilla tai rakennuksilla. Yhdistystoiminta on vilkasta. Mutta kun työttömyys alkoi lisääntyä, se on edistänyt syrjäytymistä myös suomalaisessa yhteiskunnassa.
Sukulaiset ja tuttavapiiri on syrjäytymisen ehkäisemisessä tärkeä voimavara. Ilman kanssaihmisiä on vaikea jaksaa olla myönteinen. Työssäkäyvä saa tukea työyhteisön antamasta tuesta. Toisaalta nykyään suvut ovat hajonneet esim. kaupunkiin muuton yhteydessä, välimatkat kasvattavat henkistäkin välimatkaa sukulaisten kesken.
Yhteisöllisyys syntyy yhteisön jäsenten keskeisestä luottamuksesta. vuorovaikutuksesta, osallistumisesta ja oppimisesta. Yksilön on tunnettava itsensä tarpeelliseksi, hyväksytyksi ja arvokkaaksi.
Pohjois-Amerikan maissa, osassa Eurooppaa mm, Pohjoismaissa ja anglosaksisissa maissa ihmiset näkevät usein yksilön etujen menevän yhteisön edelle. Erään tutkimuksen mukaan suomalainen 14-vuotias nuori keskustelee perheensä kanssa neljä minuuttia päivässä! Tuntuu uskomattomalta.
Me kaikki tiedämme, miten paljon seurakunnissamme ihminen osallistuu arvokkaalla tavalla yhteiseen toimintaan. Käymme kirkkokuorossa harjoituksissa, käymme laulamassa säännöllisesti jumalanpalveluksissa.
Jokainen tietää, miten paljon tarvitaan sinnikkyyttä ja avustamisen halua.
Entä sitten tiistaiseurat. Siellä jokainen panee kortensa kekoon. Viime Aamun Koitossa kerrottiin, miten yksi Tiistaiseura on leiponut noin kaksituhatta piirakkaa vuodessa eli puheenjohtajansa valtakaudella ainakin kaksikymmentätuhatta piirakkaa. Siinä on kertynyt pitkä penni yhteiseksi hyväksi ja yhteisvoimin.
Samanlaista yhteistyötä seurakunnissa tekevät yhteiseksi hyväksi ONL, ikonimaalarit, diakoniapiirit, jne. On syytä olla Jumalalle kiitollisia kaikkien seurakunnissa pyyteettömästi työtä tekevien tahojen arvokkaasta panoksesta.
YHTEISÖLLISYYS AFRIKASSA LÄHETYSTYÖNTEKIJÄNÄ
Ehkä on paikallaan luoda lyhyt katsaus niiden kolmen vuoden aikaan, mitä Keniassa koin ollessani lähetystyössä.
Afrikkalaiselle yhteisöllisyys on itsestään selvä asia. Yksilön täytyy tuntea, että hän kuuluu yhteisöön. Ryhmä suojelee ja ottaa vastuun jäsenistään. Asuimme pienessä kikujukylässä Mugugassa. Siellä oli vallalla moniavioisuus. Piispamme oli antanut meille ohjeen, ettei pidä ruveta muuttamaan väkipakolla paikallista järjestelmää, joka toimi erinomaisesti. Kylän johtaja olI Nahashon ja hänellä oli kaksi vaimoa, Rakel ja Rahabu. Mies oli valtias ja näille vaimoille oli näköään määrätty työjärjestys. Kummallakin oli oma savimaja, niin kuin Nahashonillakin oma isompi. Kävimme heillä kylässä ja palvelu toimi erinomaisesti. Emme koskaan kuulleet riidan sanaa tai moitetta. Kunnioitus ilmeni kaikessa.
Koko kylässä vallitsi tällainen järjestyksen henki ja yhteisöllisyys ja kunnioitus toisiaan kohtaan. Se tietysti huomasi, kuka oli isäntä talossa. Myös ortodoksipappi,isä Elefterioa, joka kävi Suomessakin, tuli usein luoksemme vierailulle ja kokouksiin, istui omalla paikallaan ja oli koko ajan äänessä. Me sisaret kannoimme hänelle teetä, sokeripaloja hämmensimme lusikalla. Kokous alkoi vasta sitten, kun viimeinen osanottaja saapui paikalle. Siihen saattoi mennä useampi tunti.
Meidät otettiin sydämellisesti vasaan. Olimme tämän yhteisön jäseniä. Meistä kannettiin huolta, kannettiin maan antimia. Saimme omat kikujunimet. Itse oli Nyawera, Eija oli Wahito, Siina Njambura ja Anneli oli Wahito. Kun lähes kolmekymmentä vuotta Afrikassa toiminut lähettimme arkkimandriitta Johannes kuoli, menin hautajaisiin. Suuri liikutus valtasi minut, kun näin vanhat ystäväni. Olin kantanut Afrikkaa sydämessäni kaikki nämä vuodet ja joku palanen oli siellä ollut koko ajan läsnä. Nyt vasta tajusin, miten yhteisöllistä tämä aika siellä aikanaan oli ollut. Juuria oli vieläkin jäljellä sieluni syvyyksissä.
YHTEISÖLLISYYS LUOSTAREISSA
Mitä sitten tarkoittaa yhteisöllisyys luostarissa? Itse asiassa kysymys on samasta asiasta kuin täällä maailmassa. Sisaret nunnaluostarissa elävät tai ainakin heidän tulisi elää sopusoinnussa koko luostariyhteisön kanssa. Sisarilla tulisi olla tärkeintä kirkko ja kelja. Kelja on nunnan oma yksityinen erämaa, jossa hän voi kamppailla sisimmässään korkeampaan elämään pyrkiessään. Tässä tarvitaan todella suuria ponnisteluja ja kilvoittelua. Me jokainen olemme itsenäisiä persoonoita, jotka olemme tottuneet toimimaan oman tahtomme ja tottumustemme mukaan. Luostariin tullesa joutuu panemaan syrjään oman tahtonsa. On sopeuduttava elämään toisten kilvoittelijasisarten kanssa sopusoinnussa. Pian huomaa, että elämä ei olekaan helppoa.
Tulija on luostariin tullessaan päättänyt olla ystävällinen kaikille sisarille, jotka aikaisemmilla käynneillä luostarissa ovat vaikuttaneet ihan enkielimäisiltä. Mutta kohta toinen alkaa käydä hermoille. Maailmassa saattoi olla omassa seurakunnassa arvostettu hurskas ihminen, mutta luostarissa onkin yksi m,uista eikä kiitoksia juuri heru.
Näiden tuntemusen ahdingossa tulijasta alkaa näyttää, että maailmassa hän oli paljon parempi, vailla äkkinäisiä ilkeitä reaktioita ja luostarissa menee vain alaspäin. Tässä on kuitenkin syynä se, maailmassa omissa oloissaan eläessään hän ei joutunut koetukselle.Kaikki ne negatiiviset tunteet, joiden hän näkee purkautuvan ilmoille yteisöelämässä, olivat kyllä jo olleet olemassa ennenkin, mutta olivat saaneet minkään häiritsemättä piileskellä hänen sisimmässään. Yksi yhteisöelämän hyvistä ja samalla tuskallisista puolista onkin juuri se, että se opettaa itsetuntemusta. Käsitykset omasta itsestä alkaa horjua. Hyvänen aika, kuinka minä, josta piti tulla suuri kilvoittelija, en pysty edes kestämään tällaisia pikkuasioita. Joillekin omien heikkouksien silmästä silmään näkeminen saattaa olla niin rankka kokemus, etteivät hepysty sitä kestämään. He lähtevät mieluimmin toisten syyttelyn tielle ja pakenevat yhteisöstä takaisin yksin elämisen eksyttävään erinomaisuuteen.
Omien heikkouksien näkeminen ja tunnustaminen auttaisi suhtautumaan myötätuntoisesti toistenkin heikkouksiin. Oikeaan suuntaan menevässä kilvoittelussa halu tuomita toisia vähenee koko ajan.
Sanotaan, että nunnalla on kaksi siipeä: yhteisöelämä ja keljaelämä.
Kelja on rukouksen paikka, missä Jumala kohdataan yksinäisyydessä. Siellä voi käydä läpi yhteiselämässä saamiaan opetuksia, katua rikkomuksiaan
Kun turvautuu rippi-isänsä ja hengellisen ohjaajansa apuun, suorittaa uskollisesti annetun rukoussäännön, huomaa, että kilvoitteluelämässä voi onnistua.
Luostariin tullessamme olimme kuin karkeita kiviä koskessa, mutta vähitellen kosken kuohuissa eli elämän aallokossa särmät hioutuvat pois ja kivistä tulee sileät. Sisaristoa auttaa suuresti seurakunnissa kannetut rukoukset puolestamme. Liturgiassakin on ektenia, jossa rukoillaan "kaikkien luostariveljiemme ja -sisartemme puolesta".
Me Lintulassa voimme hyvällä mielin tuntea, että seurakunnissamme huolehditaan meistä ja kannetaan huolta elämästämme. Kun olemme järjestäneet suuriakin juhlia, joskus on huono omatunto, jääkö oma seurakunta ilman papin palvelusta, kun pyhiinvaeltajat tulevat innolla juhliimme. Tästä voinen palauttaa mieliinne 100-vuotisjuhlamme 1995.
Paikalle tuli 60 linja-autoa, 400 pikkuautoa, 3.000 ihmistä ympäri Suomen. Ulkolaisia piispoja, nunnia, munkkeja, pappeja tuli mm. Venäjältä, Englannista, Puolasta, Eestistä, Ranskasta ja Hollannista. Juhlat olivat ikimuistoiset. Siinä oli todellista pyhiinvaelluksen tuntua ja yhteisöllisyyden kokemusta.
Jälkeenpäin ajattelimme, miten monessa seurakunnassa ehkä jäi sunnuntain liturgia toimittamatta. Olemmeko itsekkäitä järjestäessämme tällaisia mieltäylentäviä tapahtumia. Miltään suunnalta ei kuitenkaan tullut valituksia.. Monet haluavat olla paikalla itse kokemassa suurta yhteishenkeä.
Me sisaret olemme saaneet rohkaisevaa palautetta pyhiinvaeltajilta.Joillekinjuhla on ollut kesän kohokohta. Eräs mukana ollut kirjoittaa:: "Kiitoksetkoskettavasta juhlasta. Koin siellä Jumalan kosketuksen, pyhyyden jarauhan." Tällaiset palautteet antavat meille sisarille voimaa ja luottamusta siihen, että emme ole turhaan ahertaneet.
Luostarimme pihapiiri on kävijöiden mielestä kaunis. Eräs mies istui penkillä ja sanoi ohikulkevalle sisarelle: "Kyllä täällä on kaunista. Kelpaa teidän ylistää Jumalaa."
Meidän olisi hyvä pitää mielessämme tämä miehen opetus.Ylistämmekö Jumalaa kaikesta osaksemme tulleesta hyvästä.
Yhteisö vahvistaa, yhteisö kantaa omina heikkoina hetkinämme. Nuoret saavat rohkaisua katsoessaan vanhempia sisaria, jotka ovat jo vuosikausia viettäneet luostarielämää. Vanhemmat iloitsevat, kun löytyy nuorempiakin, jotka kuulevat Kristuksen kutsun. Yhteisössä vaelletaan toinen toistaan tukien, opitaan toisten sekä hyvästä että varottavasta esimerkistä, matjkataan yhdessä täällä ajassa kaikkien inhimillisten heikkouksien keskellä kohti iankaikkisuuden TÄYDELLISTÄ YHTEISÖÄ.
Toivotan kaikille siunattuja kesäpäiviä. Pyydämme teidän pyhiä esirukouksianne.