Kerron teille aluksi, että tämä puheenvuoroni aihe tuotti hieman päänvaivaa. Alunperin toiminnanjohtaja Jaana Pössi pyysi minua puhumaan ”ortodoksisesta ihmiskäsityksestä”. Aihe kuulosti kuitenkin hieman liian yliteologiselta, joten halusin ehdottaa jotain muuta. Kysyin, että kävisikö aiheeksi ”uskovainen ihminen”. Jaanan mielestä sana ”uskovainen” saattaa kuulostaa hieman liian paatokselliselta, joten nyt otsikkona ja aiheena on siis ”uskova ihminen”.
Tästäkin huolimatta aihe on aika laaja, sillä ”uskova ihminen” liittyy Kristuksen opetukseen, kirkon jumalanpalveluselämään, paastoon ja muihin kristillisiin tapoihin tai oikeastaan mihin tahansa. Siinä mielessä voin puhua vaikkapa siitä, että millaista ruokaa uskova ihminen syö näin pääsiäiskaudella. Tämä aihe saattaisikin kiinnostaa joitakin, erityisesti jos minulla olisi tarjota siihen muutamia reseptejä. Mutta aion pitäytyä kuitenkin siinä, että tarjoan ainakin tässä tilanteessa neuvoja, jotka liittyvät hengen ruokaan. Eli aion kertoa teille muutamia ajatuksiani asioista, jotka liittyvät uskovaan ihmiseen.
Ehkä ensimmäisenä meidän on syytä pohtia, että millainen on uskova ihminen. Nykypäivänä ihminen katsoo hyvin paljon televisiota ja usein myös urheilua, joten meidän on hyvä käyttää sitä vertauskuvana. Uskova ihminen on Kristuksen puolella, aivan kuten joku olisi jonkin tietyn urheilujoukkueen tai urheilijan puolella. Itse asiassa näin pappina toivoisin, että ihmiset käyttäisivät edes puolet siitä energiasta ja vaivasta, mitä he näkevät urheilun eteen, ennemmin hengellisiin asioihin. Joka tapauksessa kysymys on uskollisuudesta ja vaivannäöstä ja vankkumattoman tuen antamisesta, vaikka asiat eivät päällisin puolin menisikään aivan niin kuin on toivottu.
Toinen asia mikä liittyy tähän Kristuksen puolella olemiseen on joukkuehenki. Jos minä olen Kristuksen puolella, niin silloin pelaan samassa joukkueessa kaikkien niiden muidenkin kanssa jotka ovat Kristuksen puolella. Uskova ihminen kuuluu seurakuntaan, joka nimensä mukaisesti koostuu useista ihmisistä. Tämän päivän yksi murhenäytelmistä on se, että ihminen kuvittelee pärjäävänsä kaikessa yksin. Seurakuntaelämääkin ja jopa kirkossa käymistä pidetään ikään kuin ylimääräisenä lisänä, johon osallistutaan samalla tavoin kuin kysymyksessä olisi jokin harrastus.
Mutta oikeastaan tästä onkin kysymys. Todellinen uskova ihminen pitää kirkkoa itsestäänselvyytenä joka kuuluu hänen jokapäiväiseen elämäänsä. Hän ei tee siitä laitosta, joka hoitaa ainoastaan kasteet, hautajaiset ja muut senkaltaiset tilaisuudet. Uskovalle ihmiselle kirkko ja seurakuntaelämä eivät ole piilotettu kannen taakse, jossa lukee: ”Hätätapauksissa riko lasi”.
Uskova ihminen ei lokeroi omaa uskoaan ja uskontoaan sellaiseksi, että sitä toteutetaan ainoastaan sunnuntaina tai muina päivinä jolloin on syytä näyttäytyä uskovaisena.
Oman uskon esiintuominen ei ole helppoa nykyään, mutta ei se ole sitä ollut aiemminkaan. Ortodoksisuutta ei uskallettu tuoda niin voimallisesti esille, koska kyseessä oli vähemmistöuskonto, joka vieläpä miellettiin venäläisten uskoksi. Puhuttiinhan ihan avoimesti ”ryssänkirkosta”. Tänä päivänä nuoremman sukupolven on hyvin vaikea edes kuvitella sitä, kuinka paljon ihmisen uskoa ja muita taustoja on käytetty verukkeena kiusaamiselle ja syrjimiselle.
Voimme tässä yhteydessä heti kättelyssä todeta, että nimitys ”ryssänkirkko” on kaikin puolin erheellinen. Eihän uskonto voi olla sidoksissa mihinkään kansallisuuteen. Tällä periaatteella evankelisluterilaista kirkkoa pitäisi kutsua ”saksankirkoksi”. Ja eihän ortodoksisuuskaan ole lähtöisin Venäjältä. Ei se ole myöskään lähtöisin Kreikasta. Voimme periaatteessa nimetä lähtöpisteeksi Jerusalemin ja ajankohdaksi helluntain. Muuta ei kirkon syntymäpäivästä voi sanoa. Tämän vuoksi olisikin suuri vääryys, että uskosta tehtäisiin asia, jonka jokin tietty kansallisuus voisi saada yksinoikeudella itselleen. Kristuksen kastekäskystä käy hyvin selkeästi ilmi, että kristittyjen tehtävänä on mennä kaikkialle maailmaan ja välittää Kristuksen opetusta eteenpäin. Pyhän apostoli Paavalin opetuksesta käy ilmi, ettei kukaan voi olla toista parempi, kun katsotaan taustoja. Hän on sanonut kirjeessään Kolossalaisille seuraavasti: ”Silloin ei enää ole kreikkalaista, eikä juutalaista, ei ympärileikattua, eikä ympärileikkaamatonta, ei barbaaria, ei skyyttalaista, orjaa eikä vapaata, vaan Kristus on kaikki, hän on kaikissa.” (Kol. 3:11)
Jos Evankeliumista pitäisi löytää hyvää ohjeistusta siitä, että millainen on uskova ihminen, niin meidän tulee tarkastella nimenomaan sitä, mitä Kristus sanoi opetuslapsilleen juuri ennen kärsimyksiään. Kuulemme tämän tärkeän opetuksen Suuren Perjantain aamupalveluksessa, (joka seurakunnasta riippuen luetaan torstai iltana tai perjantai aamuna). Kysymys on siis siitä jumalanpalveluksesta, jossa luetaan 12 kärsimysevankeliumia ja aiemmin mainitsemani tärkeä opetus tulee esille juuri tuossa ensimmäisessä evankeliumiluvussa. Sinänsä harmillista, sillä tuo ensimmäinen lukujakso on kaikkien pisin ja pelkäänpä, että monen kirkossa olevan tarkkaavaisuus on koetuksella juuri tuon nimenomaisen evankeliumiluvun aikana.
Eräs tärkeimmistä opetuksista on juuri se, että Kristuksen seuraajat toimivat yhdessä. Uskovia ihmisiä yhdistää toisiinsa Kristus, jota kukaan ei voi napata tai omia itselleen. Ortodoksisuus ei voi siis olla yksityistä uskoa, jota harjoitetaan ainoastaan yksin. Kristus viittaa tähän yhteisöllisyyteen vertaamalla Hänen seuraajiaan viinipuun oksiin:
”Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään. Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa: se heitetään pois, ja se kuivuu. Kuivat oksat kerätään ja viskataan tuleen, ja ne palavat poroksi.” (Joh. 15:4-6)
Eli uskova ihminen ei ole vain yksi ihminen, vaan hän yhdistyy Kristuksessa myös muihin uskoviin. Näin emme voi puhua ainoastaan uskovasta ihmisestä, vaan uskovaisista ihmisistä ja seurakunnasta!
Kenties papin, kaikkien seurakunnan työntekijöiden ja itse asiassa jokaisen seurakuntalaistenkin suurimpana haasteena on luoda seurakuntaan sellainen ilmapiiri, että kaikkien on todellakin helppo toimia yhdessä.
Millainen on minun seurakuntani ilmapiiri? Tässä tapauksessa seurakuntaa ei tule ymmärtää sen hallinnollisen rajojen puitteissa, vaan nimenomaan siten, että se koostuu niistä ihmisistä, jotka kokoontuvat tiettyyn pyhäkköön rukoilemaan. Onko pyhäkön ilmapiiri ja henki sellainen, että kenen tahansa on helppoa astua kynnyksen yli? Voiko ihminen mennä sinne kaikkine iloineen ja suruineen, tietäen saavansa tukea niiltä ihmisiltä, jotka kokoontuvat sinne yhteen?
Aina kuitenkin löytyy syitä siihen, että kirkon kynnys on kasvanut liian korkeaksi.
Valitettavasti monella voi olla esimerkiksi kuvitelmia siitä, että hän tekee jotain väärin kirkossa. Suurin mörkö kirkossa on kuitenkin ihmisen oma ajatus siitä, että ”mitä nuo ihmiset ajattelevatkaan, kun minä tässä näin seison?” Me ajattelemme mitä muut ajattelevat meistä ja saatamme laittaa toisen ihmisen päähän aivan mahdottomiakin ajatuksia.
Mutta eivät nämä ajatukset aina aivan tuulesta temmattuja ole. Aikaisemmin ulkoisiin käyttäytymissääntöihin kiinnitettiin hyvin paljon huomiota. Kirkossa piti seistä tikkusuorana paikallaan ja voi hyvä tavaton sentään jos joku terve aikuinen julkesi istahtaa kirkossa penkille ”väärässä” kohdassa jumalanpalvelusta. Meillä on tietysti edelleen kohtia, joissa on syytä seisoa, mutta tätä edeltää yleensä diakonin tai papin kehotus ”Olkaamme vakaat!”
Ehkä suurimpia kirkossa käyvän ihmisen kiusauksista on arvostella toista kirkkoon tulevaa ihmistä. ”Minä teen kaiken oikein ja tuo toinen ihminen tekee kaiken väärin!” Tällaisesta ajattelusta pitäisi kuitenkin päästä eroon. Kirkon tulisi olla paikka, jonne jokainen ihminen voi tulla kaikessa rauhassa. Lisäksi päähuomio jumalanpalveluksessa tulisi keskittää rukoukseen. Me emme tule kirkkoon istumaan tai seisomaan, saatikka katsomaan mitä muut olevinaan tekevät väärin. Me menemme kirkkoon rukoilemaan yhdessä!
Tuonseuraavaksi esille tärkeän asian, joka liittyy nimenomaan siihen, että miten me vastaanotamme uuden ihmisen kirkkoon. Nyt en tarkoita, että kyseessä olisi uusi seurakunnan jäsen, vaan ylipäätänsä ihminen, joka on uskaltautunut astumaan kirkon kynnyksen yli. Tämä on voinut tapahtua joko uteliaisuudesta tai sitten nimenomaisesta halusta tulla rukoilemaan ortodoksiseen kirkkoon. Kirkon lähetystyön ja ylipäätään lähimmäisenrakkauden kannalta tällainen ihminen tulisi ottaa vastaan lämpimästi ja samalla hyvin hienotunteisesti. Ihminen on hyvin arka kaikelle palautteelle ja tämän vuoksi tahditon huomautus saattaa pelästyttää ihmisen niin pahasti, että hän ei uskalla tulla enää toista kertaa kirkkoon.
Kysymyksessä ei tarvitse edes olla mikään kovin ihmeellinen asia. Joku ihminen saattaa hämmentyä siitä, että häntä pyydetään siirtymään seinän vierestä pois ja antamaan tilaa silloin, kun pappi kiertää suitsuttamassa kirkkoa. Siinä tilanteessa kannattaa miettiä, että mahtuisiko pappi kuitenkin suitsuttamaan, vaikka tuo yksittäinen ihminen jäisikin seisomaan seinän viereen? Jos huomautamme välittömästi tätä uutta kirkossa olijaa tästä asiasta, niin hän saattaa pahoittaa mielensä, vaikka asiaa ei olisi esitetty mitenkään kovasanaisesti tai tiukkaan äänensävyyn. Huomauttamisen seurauksena ihmisen itsetunto kokee kolahduksen ja hänelle tulee tahattomasti sellainen olo, ettei hän osaa käyttäytyä kirkossa oikein. Tällöin seuraavaa kertaa ei välttämättä enää tule.
Mutta kannattaako tällaisessa tilanteessa sitten jättää huomauttamatta? Mielestäni kyllä, sillä ihminen oppii tekemällä. Seuraavalla kerralla tämä samainen ihminen jo muistaa miten muut ovat toimineet siinä tilanteessa, kun pappi suitsutti ympäri kirkkoa. On erittäin todennäköistä, että tämä ihminen käyttäytyy siis seuraavalla kerralla samalla tavalla kuin suurin osa muustakin kirkkokansasta. Meidän kannattaa siis tarkoin punnita tilanne ja miettiä, kannattaako kaikista asioista heti ryhtyä huomauttamaan. On luonnollisesti myös niitäkin tilanteita, joissa huomauttamiseen on todella syytä. Jokainen osaa kuitenkin maalaisjärjellä pohtia mitkä voisivat olla sellaisia tilanteita.
Voimme vielä tässä vaiheessa pohtia hieman ihmisen uskovaisuutta. Monesti meillä on halua tarkastella toista uskovaista ihmistä miettien kuinka uskonnollinen tai uskovainen hän on? Tällainen lähestymistapa ja suoranainen arvostelu ei kuitenkaan ole oikein. On parempi muotoilla kysymys toisella tavoin ja miettiä millä tavoin joku ihminen on uskovainen? Tai sitten, että millä tavoin joku toteuttaa omaa uskoaan? Tällöin me emme ryhdy edes varsinaisesti arvioimaan toisen uskovaisuutta, vaan koetamme nähdä uskonnon monipuolisuuden, jota jokainen ihminen toteuttaa omalla tavallaan.
Ihmisen uskonnollisuuttavoi tarkastella hyvin monella tavalla. Yhtenä mittarina voi olla tieto, jolloin ihminen esimerkiksi osaa monia asioita ulkoa liittyen Raamattuun ja kirkon opetukseen. Uskon toteuttamista voi tarkastella ulkoisten asioiden perusteella, kuten sillä, että paastoaako ihminen ahkerasti. Joku voi nähdä vahvat asenteet uskovaisuuden mittarina. Myös uskonnolliset kokemukset ja mystisyys voidaan tulkita sellaiseksi asiaksi, jonka perusteella arvioimme uskonnollisuutta.
Mutta kysymys ei voi olla siitä, että rajaisimme uskovaisuuden tiettyihin raameihin. Uskoa ei voi pelkistää sellaiseksi, että sitä voisi mitata tapojen, sääntöjen ja asioiden ulkoa osaamisen avulla. Muistamme varsin hyvin, että Vanhan Testamentin ajattelua leimasivat voimakkaasti lakihenkisyys eli säännöt ja kiellot. Ihmiskunta eli sellaista kehityksen vaihetta, että säännöt ja kiellot toimivat parhaimpana kasvatuksen keinona. Kristus toi esille kuitenkin jotain uutta. Tämän vuoksi Uuden Testamentin opetus ei perustu enää sääntöihin ja kieltoihin, vaan siihen kannustavaan sanomaan, että meidän tulisi rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiämme.
Minkä sitten voisi antaa yleisohjeeksi sille, että me toimisimme niin kuin uskovan ihmisen tulisi toimia? Paras ohje olisi tietysti se, että toimimme Kristuksen opetuksen mukaisesti. Ja ongelmatilanteissa miettisimme, että ”mitä Kristus tekisi tässä tilanteessa?” Tällaisenkaan ajattelun omaaminen ei ole mahdotonta. Mitä enemmän tutkimme evankeliumia niin sitä enemmän me opimme tuntemaan Kristuksen omakohtaista opetusta ja sitä kautta myös ryhdymme toimimaan Hänen opetuksensa mukaan. Jotkut jättävät valitettavasti tämän kaiken kuitenkin puolitiehen ja pelkästään lukevat ja kuuntelevat. Kristus on kuitenkin sanonut, että meidän tulee tehdä eläväksi Hänen opetuksensa: ”Niin, autuaita ovat kaikki, jotka kuulevat Jumalan sanan ja noudattavat sitä.” (Luuk. 11:28)
Ihminen ei ole automaattisesti uskova ihminen ja vankkumaton Kristuksen seuraaja, vaan hänestä tulee hiljalleen sellainen. Kantavana ajatuksena on se, että kun me yritämme kaikessa toimia Kristuksen opetuksen mukaan, niin huomaamme, että tämä jatkava ponnistelu alkaa lopultakin kantaa hedelmää ja meistä todellakin tulee myös Herran opetuslapsia.
Nyky-yhteiskunta on hyvin tulosvastuullinen ja haluaisimme nähdä kaikki työn tulokset välittömästi. Jos selviä tuloksia ei ala välittömästi näkyä, niin ihminen saattaa luovuttaa jo ennen kuin hän on kunnolla ehtinyt aloittaa. Hengelliset asiat ovat juuri sellaisia, että tulokset ovat hyvin vaikeasti mitattavissa. (Monesti erityisesti papit raapivat päätään, että onko omassa työssä saatu mitään näkyvää ja hyödyllistä aikaiseksi.)
Hengellinen kasvu ja sen parissa työskentely ei kuitenkaan ole samanlaista kuin tavallinen työskentely. Löydämme hyvän vertauksen suoraan luonnosta. Voimme katsahtaa ulos ja nähdä siellä paljon puita. Jos ryhdymme tuijottamaan näitä puita, niin voimme sanoa, että ”en huomaa niissä minkäänlaista kasvun merkkiä!” Viikossa ei ole tapahtunut mitään, sillä puun runko näyttää edelleen olevan yhtä paksu, vaikka kävisimme mittanauhan kanssa sitä tarkastuttamassa joka päivä. Vasta vuosien jälkeen me huomaamme melkeinpä yllättäen, että ”Ohhoh! Kylläpäs nuokin puut ovat kasvaneet ihan mahdottomasti!”
Samankaltaista on uskovan ihmisen hengellinen kasvu. Välillä näyttäisi siltä, että kaikista yrityksistä huolimatta minkäänlaisia ulkoisia kasvun merkkejä ei ole nähtävillä. Tästä huolimatta hengellinen ponnistelu ja vahva rukouselämä ei jää turhaksi. Voisi sanoa, että hidas kasvu on jopa varmempaa. Tällainen uskossaan vankka ihminen ei horjahda, vaikka elämän tuulet puhaltaisivat joskus hyvinkin rajusti.
Toivon teille kaikille oikein siunattua Kristuksen ylösnousemuksen juhlakautta ja kestävyyttä elämän tuulissa!