Oppiva kirkko? - kirkkokansalsien näkökulma yhteisöllisyyteen
Oppiva kirkko? - kirkkokansalaisen näkökulma yhteisöllisyyteen
Sirpa Koriala, 16.5.2009 vuosijuhlilla Valamossa
XB!
Puheenvuoroni tarkoituksena on pohtia ääneen sitä, mitä meille eli kirkolle voisi tarkoittaa yhdessä oppiminen ja yhdessä kasvaminen. Kirkko on meitä varten, kirkko olemme me. Miten voisimme pitä yhteisöstämmeentistä parempaa huolta niin kuin kalliista lahjasta pidetään.
Kirkkomme korostaa opetuksessaan kasvua ja muutosta, elämämme on kasvamista kohti Jumalan kaltaisuutta. Jokainen katumuksen sakramentti on itsearviointia parhaimmillaan, mihin sitoudun, mitä päätän muuttaa elämässäni, jotta kasvusuunta ei vinoutuisi.Mutta voimmeko kasvaa ja muuttua myös yhteisönä?
Puheenvuoroni on yksi monien joukossa, ja otsikossa pitäisi lukeakin, erään kirkkokansalaisen näkökulma yhteisöllisyyteen. On selvää, että oma näkökulmani on henkilökohtainen ja subjektiivinen ja parhaimmillaan se voi johtaa keskusteluun aiheesta ja tuoda sitä kautta esille myös monia toisenlaisia näkökulmia asiaan.Meitä onkin tänään koolla iso joukko aiheen asiantuntijoita!
Onko kirkkomme keskusteleva kirkko?
Siellä missä puhutaan oppimisesta, puhutaan keskustelusta ja dialogista ja sen laadusta. Onko siis kirkossamme riittävästi avointa keskustelua asioista ja missä sitä käydään?
Jos ajattelemme vaikkapa 20 vuoden takaisia aikoja ja vertaamme niitä tähän päivään, on moni asia muuttunut. eräs suurimmista muutoksista liittyy tietotekniikkaan. Internetin ihmeellinen maailma on luonut uudenlaista yhteisöllisyyttä, niin hyvässä kuin pahassa. Netin keskustelufoorumien myötä on keskusteluun tullut uudenlaista ulottuvuutta.Asiat nousevat esille reaaliaikaisesti ja monien virtuaalisten kohtaamispaikkojen keskustelusäikeet tapahtuvat nimettöminä, toisilleen tuntemattomien henkilöitten välillä. Myös kirkkomme asioita ruoditaan tällä foorumilla, usein nimettömyyden suojan takaa ja asiattomasti. Vaikka ymmärrän sen, että keskustelupalstat antavat mahdollisuuden kysyä ja ihmetellä asioita, joita muuten ei voi, halua tai uskala ottaa puheeksi, en ymmärrä sitä julmuutta ja asiattomuutta, jonka nimettömyys on tuonut mukanaan keskustelukulttuuriimme.
Kirkon on oltava mukana teknologian nopeassa kehityksessä mutta yhteisöllisyyden puolestapuhujana kirkon erityistehtäväksi voisimme nähdä kasvoista-kasvoihin tapahtuvan kohtaamisen mahdollistamisen, vuorovaikutustaitojen, elinikäisen oppimisen ja henkisten ja hengellisten voimavarojen vahvistamisen. Erilaiset sähköiset palvelut ovat tuoneet mukanaan paljon hyvää mutta niiden lisääminen voi myös syrjäyttää ja hankaloittaa sellaisten kansalaisten elämää, joilla ei ole edellytyksiä sähköisten palvelujen käyttämiseen. Kirkon ominta aluetta myös tällä saralla on kriittinen arvokeskustelu ja luulen, että juuri sitä meiltä odotetaan myös tulevaisuudessa.
Ihmisten väliselle kohtaamiselle on aina olemassa tilaus, uskon niin. Seurakunnat ja niiden tilaisuudet ovat tällaisia kohtaamisen mahdollisuuksia. Aito kohtaaminen tapahtuu silloin, kun kuuntelemme toista ja koetamme saada selville, ilman ennakkoluuloja, mitä hän oikeasti ajattelee ja miksi. Kasvokkain kyselemisen ja ihmettelemisen kautta ymmärtämisen mahdollisuus kasvaa ja saatamme hyvinkin oppia jotakin toiselta ja oivaltaa, mikä hänelle on tärkeää ja miksi. Tällainen vuoropuhelu on edellytys erilaisuuden ymmärtämiselle.
Jos en opi sietämään erilaisuutta, olen osaltani rakentamassa umpioitunutta yhteisöä. Luon maaperää kupikuntaisuudelle, kateudelle, juoruilulle ja monille muille suljetun yhteisöllisyyden ilmentymille. Jumala loi meidät erilaisiksi, hyvä niin. Tämän vieminen käytännön teoiksi tarkoittaa, että erilaisuudesta huolimatta opettelemme toimimaan yhdessä, vapauden hinta puolestaan on siinä, että kunnioitan myös toisen vapautta.
Keskustelevan kulttuurin luomiseen on mahdollisuus myös seurakunnan ns. virallisissa yhteyksissä. Hyvään hallinto- ja toimintatapaan kuuluu kuuleminen, keskusteleminen ja asioiden auki puhuminen ennen varsinaisia päätöksiä. Esimerkiksi seurakuntiemme työntekijät varmasti kaipaavat enemmän palautetta siitä, millaisena me seurakuntalaiset näemme seurakunnan työn ja toiminnan, mitä odotuksia meillä on ja mihin me itse olemme valmiita sitoutumaan. Voisiko tulevaisuuden suunnitelmia ja menneen arviointia tehdä ohjatusti yhdessä esim. seurakuntailloissa? Tämä lisäisi tunnetta siitä, että kehitämme meidän seurakuntaamme. Monet hyvät ideat syntyvät yhteisen, mahdollisimman monipuolisen pohdinnan ja työstämisen tuloksena.
Toimiva ja uusia toimintatapoja hakeva aikuiskasvatustyö lisää yhteisöllisyyttä myös seurakunnissa. katekumeeniopetus on eräs tapa vahvistaa kirkkoon liittyvien sidettä omaan seurakuntaansa ja tutustutaa heidät siihen. Monissa seurakunnissa toimii myös ortodoksiapiirejä, jossa kirkon opetusta kerrataan yhdessä. Silti on hyvä pitää mielessä, että kirkon jumalanpalveluselämään osallistuminen ei vaadi erityistaitoja tai pääsykokeita, jumalanpalvelus jo itsessään on opetustilanne ja siihen kasvaminen tapahtuu vain osallistumisen kautta. Oppimiseen ja ymmärtämiseen kannustava ilmapiiri on kuitenkin tärkeää myös kirkossa ja seurakunnan arjessa.
Työpaikkani Valamon kansanopisto edustaa vapaan sivistystyön toimijaa. Erityisesti tässä kentässä korostetaan elinikäistä oppimista, joka tukee ihmisen kasvua, yhteisöllisyyttä ja aktiivista kansalaisuutta. Vapaan sivistystyön arvoina ovat tasa-arvo ja moniarvoisuus. Kirkon jäsenen näkökulmasta oppimista ja yhteisöllisyyden rakentumista tapahtuu erityisesti järjestötyön kautta. Tarvitsemme pienempiä, samanhenkisiä ryhmiä, joiden kautta toimimme isomman yhteisön hyväksi. Onneksi kirkossamme on oivallettu tämä ja siitä eräänä osoituksena on vaikkapa tämä viikonloppu, jossa useampi järjestö on läsnä samanaikaisesti. Järjestöt alaosastoineen voivat toimia myös oppimisen paikkoina ja hyvinvoinnin edistäjinä.
Ajatellaanpa vaikka tiistaiseuratyötä. Ikääntyvien joukko kasvaa koko ajan, Suomessa kohtaamme sen nopeammin kuin muu Eurooppa. Tämän joukon ortodoksiseniorit tarvitsevat oman vertaisyhteisönsä, tiistaiseuratyö on sitä nyt mutta sen tulisi olla sitä vahvasti myös jatkossa. Kannattaisiko meidän suunnata mielenkiintoa vaikkapa kuusikymppisiin ja kysellä, millaisen tiistaiseuratyön he kokisivat mielekkääksi ja kehittää toimintaa saadun palautteen pohjalta tai perustaa jopa oma ryhmä heille? Kehittämistä kaivataan siinä, miten tiistaiseuratyö pysyy vetovoimaisena ja mielenkiintoisena, tulee miettiä mitä se tarjoaa, miksi sitä pyöritetään, ketä varten ja minkä takia. Tarvitsevatko huomisen seniorit samanlaista toimintaa kuin tänään vai pitäisikö toiminnankurssia tarkistaa? Kirkon nuorisotyöstä on puhuttu jo pitkään ja sitä toteutetaan ammattimaisesti, kirkon seniorityö tarvitsee samanlaisen työotteen tuekseen, siinä on tulevaisuuden sarkaa veljeskunnalle ja hankkeita onkin jo vireillä esim. Ilomantsin suunnalla.
Järjestötyöhön kohdistuu päätöksen teossa kritiikkiä. Sanotaan, että järjestöjen tulee toimia omillaan ja että järjestöön kuuluminen vieraannuttaa ja "lahkoonnuttaa" ihmisiä. Vaikka ymmärrän tämän ja näen vaaran, joka "järjestöuskonnollisuudessa" vaanii, ajattelen asiasta toisin. Pienelle ihmiselle kirkko voi olla liian iso yhteisö. On vaarana, että se jää etäiseksi ja vieraaksi. Tarvitaan pienempi yhteisö, vertaisten joukko joka on lähellä. Oman kylän tiistaiseura on ymmärrettävästi pitänyt ihmiset ortodokseina sielläkin missä lähin kirkko on ollut saavuttamattoman matkan päässä. Tämä historian ilmiö tulee toistumaan tulevaisuuden Suomessa, jonka uskotaan keskittyvän kasvukeskusten ympärille.
Yhdessä mietittäväksi:
Mikä on järjestötyön merkitys kirkossa?
Mitä yhteisöllisyys sinulle merkitsee?
Miten kirkon yhteisöllisyys näkyy konkreettisesti?
Onko tulevaisuuden kirkko paikallisyhdistysten kirkko?
Yhteiskuntamme on siis muotoutumassa uudenlaiseksi kasvukeskusten ympäristöön. Muu Suomi tyhjenee ja pienet seurakunnat joutuvat taloutensa kanssa tiukoille. Mitä mahdollisuuksia meillä on säilyttää yhteisöllisyytemme? Huoli on aiheellinen ja tämän päivän päätöksenteolla siihen tulisi voida vaikuttaa. Meiltä vaaditaan nyt kykyä katsoa asiaa kokonaisuuden kannalta. Miten yhteiset varat voidaan jakaa niin, että pienilläkin seurakunnilla olisi tulevaisuus. Nykinen tilanne pakottaa meidät myös miettimään, mihin oikeasti olemme valmiita, jotta kirkkomme ja seurakuntamme säilyy. Paikalliset, pyhäkkökeskeiset pienetkin kerhot ja yhdistykset voivat paikata sitä yhteisöllisyyttä mitä suuremmalla paikkakunnalla koetaan seurakunnassa. Yhteistyötä tulee hakea lähiseurakuntien välille, osaamista voidaan jakaa ja keskittää. Silti ajattelen, että vapaaehtoistyön tarjoaminen kaiken ratkaisuna ei toimi. Monet kirkollisen työn osa-alueet jäävät liian vähälle huomiolle ja vaille kehittävää, ammattimaista otetta jos yhteisiä resursseja ei haluta jakaa vaikkapa diakonia- ja seniorityöhön. On totta, että vapaaehtoistyöllä on ja tulee olla keskeinen rooli kirkossamme. Yhteistä arviointia tarvitaan kuitenkin siinä, mitkä toiminnot voivat kirkon tulevaisuuden kannalta olla sen varassa, että niitä hoidetaan monesti oman toimen ohella tai ne muutoin ovat liiaksi keskittyneet vapaaehtoisten varaan.
Vapaaehtoistyötä tehdään paljon myös muualla ortodoksisessa maailmassa. Vierailin helmikuuussa Kreikassa, jossa tutustuin mm. Voloksen kaupungin ja hiippakunnan toimintaan. Voloksen katedraalissa toimi vapaaehtoisvoimin vähävaraisile suunnattu ruokailu, kirkon alakerrassa valmistetaan joka päivä- 365 päivänä vuodessa - lämmin ateria, vierailupäivänämme odotettiin 200 ruokailijaa. Piispa kertoi myös, että hiippakuntakeskuksesta jaetaan tämän lisäksi ateriakuponkeja, joilla voi ruokailla paikallisissa ravintoloissa. Vapaaehtoistyötä tekivät myös esim. kristityt lääkärit, jotka hoitivat paikallisessa hiippakunnan ns. hengellisessä keskuksessa ilmaiseksi maahanmuuttajia ja vähävaraisia. Keskuksessa oli paljon myös muita tiloja, joita annettiin ilmaiseksi eri avustusjärjestöjen käyttöön. Keskusta johtava pappi oli lääkäri ja hän kertoi monista työttömien ja maahanmuuttajien joukossa esiintyvistä ongelmista. "Kaikkea emme voi ratkaista, mutta jotakinvoimme silti tehdä", hän sanoi.
Meillä resurssit ovat pienemmät mutta jotain ja aika paljonkin voimme silti tehdä, mikäli kyselemme itseltämme miten voisimme olla yhteisöllemme avuksi. Mitä osaamista meillä on, millaisia taitoja ja tietoja ja miten paljon aikaa? Myös vapaaehtoisten ja esim. luottamushenkilöiden yhteistä keskustelua tarvitaan tämän talenntipoolin eli osaamisen jakamisesta.
Kirkko ei koskaan tule saavuttamaan kaikkia sen jäseniä, tärkeää on kuitenkin, että he pysyvät kirkon jäseninä. Kaikki eivät ole yhtä aktiivisia ja kaikki eivät voi sitä ollakaan. Tärkeää on miettiä, miten kirkko voi kuitenkin olla läsnä heille. Pitkät välimatkat ja huono terveys voivat estää lähtemisen. Voi myös hyvin ymmärtää vaikkapa vuorotyötä tekevän yksinhuoltajaäidin arjen pyörityksen vievän kaiken energian, olisi epäreilua mitata heidän "arvoaan" kirkon jäsenenä kirkossa käymisen tai muuhun toimintaan osallistumisen määrällä. Kirkko on pidettävä "kunnossa", uskottavana, avoimena ja elinvoimaisena sen puuttuvia jäseniä varten. he tulevat kyllä, joskus. He eivät kuitenkaan tule toista kertaa, mikäli he löytävät umpioituneen yhteisön, joka ei ota vastaan tai hyväksy erilaisuutta - toisenlaisuutta. Tähän voin itsekin vaikuttaa, vastuu ei ole jossakin muualla vaan itsellämme. Se miten minä päätän toimia omassa yhteisössäni on minun vastuullani ja minun valintani, ei muiden.
Yhdessä mietittäväksi:
Mitä kirkon jäsenyys on sinulle opettanut?
Mikä kirkon jäsenyydessä on sinulle tärkeää?
Mitä lähetyskkäskyn toteuttamisen velvoite tarkoittaa arjessasi?
Mihin haluaisit kirkossa vaikuttaa, mitä haluaisit muuttaa?
Millaisena näet kirkkomme ja oman seurakuntasi viiden vuoden kuluttua?
Mitä tarkoittaa kirkkokansalaisuus?
Kun mietin otsikkoa tälle puheenvuorolle, hain termiä joka kuvaisi meitä ei-pappeuteen vihittyjä kirkon jäseniä. Olemmeko maallikkoja, seurakuntalaisia, kirkkoväkeä, kirkkorahvasta, uskovia, Jumalan palvelijoita, ortodokseja, kristittyjä. Olemme kaikkea tätä eikä nimityksellä liene pelastuksen kannalta merkitystä, tärkeää on se, että kirkon jäsenyys on meille arvokas lahja, jota emme voi pitää yhden tekevänä. Kirkon jäsenyys on meille yhteinen kutsumus, kuuluimmepa sitten kansaan tai papistoon. Yhdessä toimien muodostamme kirkon, meidät kaikki on siis asetettu paljon vartijoiksi, yhdessä. Haasteemme on hakea ja toteuttaa tätä yhdessä kulkemista ja yhteistoimintaa eli synodaalisuutta entistä enemmän. Näen sen velvollisuutena kirkon jäsenenä myös siksi, että olen sen perintönä saanut esivanhemmilta ja perinnöksi sen jätän tuleville sukupolville.
Päädyin otsikossani korostamaan kansaa ja kansalaisuutta. Kreikan kielessä meistä maallikoista puhuttaessa käytetään sanaa laos, joka tarkoittaa kansaa. Ajattelen kansalaista aktiivisena toimijana, sellaisena, joka hoitaa velvollisuutensa ja kantaa vastuuta yhteisöstään, kantaa siis kortensa yhteiseen kekoon, tuo tuohuksensa muiden rukoilijoiden tuohusten seuraksi yhteiseen jumalanpalvelukseen, rukoilee paitsi itsensä myös toisten puolesta, välttää pahaa ja tekee hyvää, toteuttaa käytännössä rakkauden käskyä. Ihanteellista olisi, jos minut tunnistettaisiin kirkon jäseneksi tekojen, ei sanojen tähden. Siinä on varmasti riitäväasti haastetta jokaiselle meistä, tasapuolisesti, ketään unohtamatta.
Suomessa me kirkkokansalaiset olemme olleet erikoisasemassa siksi, että olemme tähän saakka päässeet vaikuttamaan seurakuntamme pappien ja kanttorien valintaan. Olemme mukana muutoinkin kirkollisessa päätöksenteossa niin seurakunnassa kuin koko kirkon tasolla. On merkittävää se, että valtuustoa voi johtaa seurakuntalainen ja puolet kirkolliskokousedustajista on kirkkorahvaaseen kuuluvia.
Kirkko on myös työyhteisö
Vuoden 2007 kirkolliskokous kiinnitti huomiota kirkkomme työyhteisöjen hyvinvointiin. Perustettiin työryhmä edistämään asiaa. Alkukartoitus tehtiin ja monia kehittämiskohteita saatiin sen myötä esille.
Kirko työyhteisöt tuskin poikkeavat kovinkaan paljon muista työyhteisöistä. Kaikissa työyhteisöissä työntekijät odottavat tasa-arvoista ja reilua kohtelua sekä tukea esimiehiltään. Kaikki esimiehet odottavat työtovereiltaan vastuullista ja aikuismaista toimintaa mutta myös tukea omilta esimiehiltään. Tiedon tulee yhteisössä kulkea ja ongelmiin on puututtava.
Miten kirkkotyöyhteisöissä itse kukin meistä rakentaa tällaista positiivista työn tekemisen kulttuuria ja tapaa? Entä miten seurakunnan luottamushenkilönä tuen seurakuntani työyhteisön toimintaa? Osaanko ottaa asioita puheeksi rakentavassa hengessä vai onko vallalla virheitä osoitteleva kulttuuri? Jos tavoitteet ovat yhteiset ja kaikilla on pyrkimys ja tahto saavuttaa hyvää, ollaan turvallisilla vesillä. Jos taas henkilökohtaisten voittojen tavoittelu on ainoa innoite, käy tie luultavasti kriisistä toiseen.
Työhyvinvointikartoituksesta kävi ilmi, että kirkkomme työntekijät ovat erittäin sitoutuneita työhönsä. Voidaan puhua siis edelleen kutsumuksesta. Työnantajan näkökulmasta tällainen työntekijäjoukko on todellinen aarre, josta tekee mieli huolehtia hyvin. Me seurakuntalaiset edustamme myös omalta osaltamme tätä työnantaja-näkökulmaa. On kaikkien etu, että työntekijät voivat hyvin ja että heidän työolonsa ovat kunnossa. Ovatko meidän heihin kohdistuvat vaatimuksemme ja odotuksemme aina realistiset. Ja toisaalta, hoidetaanko seurakunnallisia tehtäviä koko yhteisömme edun mukaisesti, onko toiminnan laatu riittävä?
Seurakunta on siis yhdessä oppimisen ja kasvun ympäristö. Kasvua ja oppimista eli muutosta ei kuitenkaan tapahdu, jos emme myös itse ota siitä vastuuta. Palvelutehtävämme on yhteinen, asemastamme riippumatta. Jokainen eukaristia muistuttaa tästä, sillä osallistumme ehtoolliseen Jumalan palvelijoiksi kutsuttuina.
Lopuksi
Millainen on siis oppiva kirkko?
- positiivinen yhteisö, joka sietää erilaisuutta
- yhteisö, jossa vuoropuhelulle luodaan mahdollisuuksia, ja vuoropuhelua opetellaan kaikilla tasoilla alkaen kahdenvälisestä päätyen hallinnon ylimmälle tasolle saakka
- yhteisö, jossa opitaan antamaan ja vastaanotamaan palautetta
- yhetisö, jossa yhteistoiminta ja -työ nähdään voimavarana
- yhteisö, jossa arvioidaan toimintaa
Huomenna on sokeana syntyneen sunnuntai. Vaikka silmämme näkisivät, on meidän sisäisen näkökykymme esteet monenlaisia. Kokemukset, tiedot, taidot, muistot ja mielikuvat vaikuttavat siihen, miten me katselemme maailmaa ympärillämme ja siihen, miten me suhtaudumme muihin. Kirkkoyhteisönä päämäärämm eja kulkusuuntamme on kuitenkin sama. Olemme tasavertaisia, yhtä Jumalan kansaa, kirkkokansalaisia. Kansalaisina meillä on velvollisuutemme ja vastuumme, kansalaisuus haastaa meitä tasa-arvoon iästä, sukupuolesta, etnisestä taustasta tai koulutuksesta riippumatta. Meidänkin vastuullamme on se, että kirkkomme oikeasti olisi koti kaikille tässä maassa eläville ortodokseille.
Olemme kaikki myös Jumalan lapsia. Tämä lähtökohta ainakin omassa mielessäni tasavertaistaa meitä entisestään. Kaikki olemme vain ja nimenomaan lapsia. Kun seuraavan kerran alan ärsyyntyä kaikkitietävää kaveria kuunnellessa, aion ajatella, että hän on Jumalan lapsi. Olen varma, että erityisen tehokkaasti tämä toimii silloin, kun tuo kuvailemani ärsyttävä tyyppi olenkin minä itse!